Myrskyluodon Maijan saari: Väderskär

Myrskyluodon Maijan saari on oikealta nimeltään Väderskär. Se sijaitsee Ahvenanmaan koillisosassa, kaukana ulkona Selkämeren aavojen äärellä.

Siellä kuvattiin 1970-luvun suosittua TV-sarjaa Myrskyluodon Maija, joka perustui suomenruotsalaisen kirjailijan Anni Blomqvistin romaaneihin.

Blomqvist asui koko ikänsä Simskälassa Ahvenanmaan saaristossa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Myrskyluoto-sarjassa julkaistiin vuonna 1968.

Itse olen halunnut vierailla Väderskärillä aina 1990-luvulta asti, jolloin ylipäätään sain tietää saaren sijainnin. Koska sinne on vaikea ajaa purjeveneellä, jolla silloin pääasiassa liikuin saaristossa, jäi Väderskär tavoittamatta. (Huom, merikortit 90-luvulla eivät olleet yhtä tarkkoja kuin tänään.)

Kun eräälle syyskuun viikonlopulle sitten luvattiin loistavaa keliä, huomasin mahdollisuuteni vihdoin koittaneen!

Näet Väderskärin sijainnin alla olevasta kartasta. Lähdin liikkeelle pinkin täplän kohdalta, Sandösunds Campingistä. He muuten vuokraavat kajakkeja.

Maijan tarina kertoo elämästä saarella 1800-luvulla

Myrskyluodon tarina kuvaa pienellä saarella 1800-luvulla eläneiden ihmisten karua elämää.

Maija muutti miehensä Jannen kanssa Myrskyluodolle heidän mentyään naimisiin. Siellä asuessaan he saivat neljä lasta.

He joutuivat rakentamaan kaiken tyhjästä ja hankkimaan elantonsa siinä sivussa. Jokapäiväiseen selviytymiseen vaikuttivat suuresti sää ja meri.

Romaanit perustuvat Blomqvistin sukulaiseen nimeltä Maija, joka oli itse asiassa asunut Väderskärissä 1800-luvulla.

Saari itsessään on romaanissa kuin yksi hahmoista, joka muovaa asukkaidensa elämää alati muuttuvalla luonteellaan.

Sarjassa käytetäänkin paljon aikaa ympäristön kuvaamiseen, niin merkittävässä roolissa se oli. Tänä päivänä sarjan tahti vaikuttakin verkkaiselta sen takia.

Joka tapauksessa Väderskär esitti Myrskyluodon Maijan saaren roolin erinomaisesti!

Kohti Myrskyluotoa

Mutta palataanpa omaan retkeeni. Päätin lähteä liikkeelle Sandösundin leirintäalueelta, Vårdöstä. Ajoin sinne torstai-illaksi ja virittelin varusteeni lähtövalmiiksi seuraavaa aamua varten.

Leirintäalueen omistaja oli erittäin ystävällinen – hän neuvoi, mistä kajakin saisi parhaiten laskettua vesille ja mihin voisin jättää autoni retken ajaksi. Sain luvan pitää autoa alueella maksutta koko reissun eli kahden päivän ajan.

Aamu oli aivan yhtä tyyni kuin sääennuste oli luvannut. Heti alkumatkasta jäin ihmettelemään Sandösundin maisemaa – se on nimensä mukaisesti hiekkapohjainen ja hämmästyttävän matala.

Salmeen on ruopattu pieni väylä veneitä varten, mutta heti sen ulkopuolella vettä oli vain noin puolen metrin verran. Näytti siltä, että kajakki liisi hiekkapohjan yllä.

Meloin Sändön länsipuolelta kohti Simskälaa ja Anni Blomqvistin kotitaloa. Matkalla hämmästelin, miten matalaa kaikkialla oli – kiviä ja matalikkoja ilmestyi eteen vähän väliä.

Juuri tämän vuoksi vedet ovat isommille veneille haastavat eikä niillä helposti täällä liikutakaan – paitsi jos tuntee vedet.

Ohitin Blomqvistin entisen kotitalon, joka toimii nykyään museona. En pysähtynyt, sillä museo oli kiinni. Tässä vaiheessa olin suurin piirtein matkan puolivälissä ja otin suunnan kohti Väderskäriä.

Vedenalainen maisema jatkui samanlaisena – matalana ja karikkoisena – mutta vedenpäällinen näkymä oli juuri sellaista, mitä sydämeni kaipaa: karua ja kaunista ulkosaaristoa, sileitä kallioita ja upeita saaria silmänkantamattomiin.

Lopulta saavuin määränpäähäni, Myrskyluodon. Meloin ensin sen lounaispuolen sisälahteen – ja jälleen hämmästelin, miten matalaa vesi oli.

Meloin Väderskärin ja sen viereisen saaren, Västra Skäretin, välistä, ja kiersin lopuksi Väderskärin pohjoiskärjen kautta sen itäpuolelle, jonne Maijan kotisatama sijoittuu.

Meloin vielä hetken etsiessäni sopivaa leiripaikkaa upeiden kallioiden keskeltä. Lopulta löysin sopivan kohdan ja rantauduin. Matkaa oli kertynyt 25,5 kilometriä (13,8 meripeninkulmaa), ja aikaa oli kulunut hieman yli viisi tuntia.

Myrskyluodon kuvauspaikoilla

Saarten itäpuolella, pienen luonnonsataman läheisyydessa, seisovat edelleen elokuvaa varten rakennetut rakennukset – nyt jo ajan kuluttamina.

Rantauduin kajakillani venevajan viereen, juuri siihen kohtaan, jossa sarjan hahmotkin aikoinaan nousivat maihin.

Laituri, jossa Janne piti venettään, oli poissa. Itse venevaja oli yhä pystyssä, mutta lähes romahtamispisteessä: katto oli kadonnut kokonaan, ja seinätkin olivat pahasti rapistuneet.

Sarjassa talo näkyi selvästi venevajalta. Nyt, yli viidenkymmenen vuoden jälkeen, luonto oli kasvanut väliin. Heinikot huojuivat tuulessa, ja puut, jotka ei sarjassa ollut, peittivät näkymän.

Seistessäni siellä tuntui kuin olisin astunut sisään tarinaan. Saatoin kuvitella Jannen veneen laituriin ja nähdä Maijan seisomassa rannalla katse merelle suunnattuna.

Alla on kuvia venevajasta. Talvinen kuva on otos alkuperäisestä sarjasta – siinä näkyy vielä laituri.

Kävelin umpeen kasvanutta polkua seuraten entiselle pihamaalle, joka oli nyt heinän ja katajien valtaama. Ylikasvaneen heinän keskellä oli hajallaan neljä rakennusta.

Itse asuintalo oli lähes romahtanut yhdeltä puolelta. Sisältä löysin kerrossängyn, jonka olin nähnyt sarjassa ja ison puuhellan. Pihapiirissä oli myös navetta, savusauna ja varastorakennus.

Talo TV-sarjassa ja nyt.

Navetta TV-sarjassa ja nyt.

Katso lisää kuvia talosta alta:

Ylös kummelille

Rakennusten takana maasto kohoaa loivasti mäeksi, jonka huipulla seisoo suuri kiviröykkiö – kummeli. Nousin rinnettä ylös uteliaana näkemään maiseman ja kummelin, jotka ovat osa niin todellista kuin kuviteltuakin historiaa.

Uskon, että tämä on se sama kummeli, jonka Janne joutui sarjassa purkamaan, kun sota Venäjän ja Englannin välillä ulottui saariston rauhaan ja vaikutti heidän elämäänsä.

Ylhäältä avautui huikea maisema: sininen meri, saaria siellä täällä, ja auringon valo kimaltamassa veden pinnalla. Rakennukset erotti juuri ja juuri kasvillisuuden keskeltä.

Istuin kummelin viereen ja annoin mielikuvitukseni kulkea ajassa taaksepäin. Näin Maijan, joka kiipesi samaa rinnettä tarkkaillakseen sään ennusmerkkejä, tunteakseen tuulen suunnan ja nähdäkseen, oliko Janne jo palaamassa mereltä.

Ihailiko hän karuudessaan kaunista luontoa – vai oliko tämä kaikki hänelle vain selviytymistä?

No ehkä ei Maijalle, joka on vain tarinan hahmo – mutta niille todellisille saariston naisille (ja miehille), jotka elivät täällä lähes 200 vuotta sitten. Se, mikä heille oli kovaa arkea, näyttäytyy meille nyt jonkinlaisena idyllinä.

TV-sarjassa näitä maisemia näytettiin paljon, mutta vasta kun olen nähnyt ne itse, huomaan, ettei ruudun välityksellä välittynyt puoliakaan saaren mahtipontisuudesta.

Taianomainen yö Myrskyluodolla

Leiripaikkani oli hieman satamalahdesta pohjoiseen. Kummelillä käydessäni kuljin pienen metsän halki ja löysin sieltä pari tattia, jotka poimin mukaani. Niistä tuli hyvä lisuke päivälliselleni.

Kun vielä paistoin iltapalaksi lättyjä, olin sekä henkisesti että ruumiillisesti ravittu.

Saarella oli kuitenkin vielä lisää yllätyksiä takataskussa. Ensinnäkin oli täysikuu, mitä en ollut tiedostanut lähtiessäni reissuun. Täysikuu oli mukava ja tervetullut yllätys.

Auringonlasku oli aivan omaa luokkaansa, en tiennyt, mihin suuntaan katsoa, kun joka puolella oli erilaisia värejä. Läntinen taivaanranta oli aivan kuin tulessa.

Auringon laskettua teki täysikuu taikojaan ja yö oli mystisen kaunis. Valvoin pitkään sitä ihaillessani ja ihmetellessäni. Tämän yön tulen muistamaan pitkään!

Aamu kalliolla

Aamulla kävin taas kävelemässä kallioita pitkin. Saaren pohjoisosassa ei ole puita, vain sileitä kallioita ja rannalla pienten luotojen ja niiden väistä luikertelevien salmien labyrintti.

Voin hyvin kuvitella, miten aallot lyövät täällä kallioiden yli kovalla tuulella, saatika myrskyllä. Olen varma, että sekä tyynten päivien kauneus että myrskyn voima kiehtoivat Maijaa (en näköjään muista, että Maija oli fiktiivinen hahmo!).

Viimeinen jääkausi muokkasi voimakkaasti Ahvenanmaan saaristoa ja jätti jälkensä maisemaan. Jäätiköiden vetäytyminen noin 10 000 vuotta sitten muutti maaperää ja muodosti nykyään näkemämme saaret.

Kun massiiviset jäätiköt liikkuivat maaperän yli jääkauden aikana, raaputtivat ne kallioperää kuin jättimäiset puskutraktorit vieden irtaimen aineksen mennessään.

Jäätiköt tasoittivat myös laajoja alueita täällä Ahvenanmaan saaristossa, ja niinpä saamme nykyään nauttia sileistä kallioista sekä hienoista kalliomuodostumista.

Kallioon on jäänyt jälkiä jään liikkumissuunnasta, kuten alla olevista kuvista voi nähdä.